La Furia Roja? Espanjalaisen maajoukkuejalkapallon lyhyt historia

Hallitseva Euroopan Mestari ja tämän vuoden kisojen suurin suosikki Espanja tunnetaan  lempinimellä La Furia Roja, joka suoraan suomeksi käännettynä tarkoittaa “raivokkaita punaisia”. Kieliopillisesti oikein olisi myös käännös “vihaiset punaiset”. Adjektiivit “viha” ja “raivo” yhdistettynä Espanjan nyky- ja lähihistorian jalkapalloon herättävät lähinnä hymähtelyä. Ellei sitten kysytä vastustajan toppareilta jotka katsovat kuinka punaiset vyöryvät raivokkaasti kohti taas kerran, vaikka vasta viisi sekuntia sitten pallo toimitettiin puolustuslinjasta oman keskikenttäpelaajan jalkaan. Mutta rehellisesti, kuinka monelle tulee Andres Iniestasta tai David Silvasta mieleen viha tai raivo? Sitä ei lasketa jos sattuu vaikka vihaamaan ensin mainittua filmaamisen takia.

Vuoden 2008 EM-kisoihin, tai oikeastaan Etelä-Afrikan MM-kisoihin asti Espanjan maajoukkue oli yksi historiallisesti suurimmista alisuorittajista. Jalkapallomaana se on (seurajoukkue)kulttuurisesti ollut valtava, löytyyhän esimerkiksi 1900-luvun paras jalkapalloseura, Real Madrid, Espanjan ytimestä. Silti ennen vuoden 2010 MM-kisoja joukkueen paras saavutus maajoukkueiden suurimmalla estradilla oli neljäs sija vuodelta 1950.

EM-kultaa joukkue oli voittanut vuonna 1964, saavutus jota erittäin tyypilliseen espanjalaiseen tapaan ei arvioida kovin korkealle koska mestarijoukkue ei ollut erityisen loistelias eikä pelannut kovin hyvää jalkapalloa. Espanja lähti pitkään jokaisiin kisoihin mustana hevosena, ainoastaan pettyäkseen joko itseensä tai turnauksen tuomarityöskentelyyn, ja lähteäkseen joka tapauksessa kotimatkalle ennen kuin arvometaleista pelataan. Espanjassa tunnetuin näistä epäonnistumisista on vuoden 1982 kotikisojen el gran fracaso, The Great Failure. Isäntamaa jäi huikeista odotuksista huolimatta alkulohkoon yhdessä Englannin kanssa.

Espanjan ja Englannin kohtalot muistuttavat muutenkin toisiaan, sillä erotuksella että toisen tarinassa tuntuu olevan onnellinen loppu. Espanja vietti maana jalkapallonuoruutensa eristyksissä omalla niemimaallaan, ilman ulkopuolisia vaikutuksia joista oppia. Oikeastaan vasta Francon ajan päätyttyä maa avautui uusille vaikutteille, vaikka olihan 1900-luvun puolivälin jälkeen ollut jo esimerkiksi muuan Alfredo di Stefano.

Kuten olemme tässäkin blogissa oppineet, eristyneisyys ei ole jalkapallon kehityksen kannalta hyvä asia. Ei Espanjalle omassa niemennokassaan, eikä lädeille saarellaan. Molemmilla on myös oma turnauksensa, jossa menestys koitui pitkällä tähtäimellä haitaksi kun maat ajattelivat olevansa jalkapallon kehityksen aallonharjalla. Espanjalla tuo turnaus oli ensimmäinen kansainvälinen kilpailu johon se osallistui, vuoden 1920 Olympialaiset. Englannille kävi vastaavat tutusti vuonna 1966 kun se voitti kotikisoissaan maailmanmestaruudeen. Jos leikillään lasketaan tämä koko syyksi menestymättömyyteen, voidaan laskea että Espanjalla kesti 90 vuotta toipua omasta menestyksestään ja voittaa uudestaan vuonna 2010. Tasaisen tappavan vauhdin taulukon mukaan Englanti voittaa MM-kisat seuraavan kerran 90 vuotta vuoden 1966 jälkeen. 2050-lukua odotellessa.

Myös lempinimen raivo-osuus juontaa juurensa 1900-luvun alkupuoliskolle. 1920 Olympialaisissa Espanja kohtasi Ruotsin ottelussa jossa syntyi pitkään elänyt journalistinen käsite La Furia Espanola eli espanjalainen raivo. Ottelu päättyi Espanjan 2-1 – voittoon.

Taiston päättyessä kentällä oli enää kahdeksan espanjalaista ja seitsemän ruotsalaista. Loput pelaajat oli joko viety läheiseen sairaalaan tai olivat kentän laidalla pelikyvyttöminä. Espanjalaisten aikalaisraporttien mukaan ruotsalaiset aloittivat väkivaltaisen pelin siirryttyään 1-0 -johtoon, mutta kentällä pelin päättyessä olevien pelaajien lukumäärästä voi päätellä etteivät espanjalaiset jääneet ainakaan skandinaaveja huonommiksi.

Seuraavassa ottelussa Espanja jatkoi osittain samalla linjalla, sen kaikkien aikojen maalivahdin Zamoran (jonka nimeen on nykyäänkin nimetty La Ligan parhaalle maalivahdille annettava pysti) johdolla. Zamora päätti pudottaa ensimmäisellä jaksolla italialaishyökkääjän terävällä oikealla koukulla, ja määrättiin poistumaan kentältä.

Tästä huolimatta raivo ei tunnu sopivan ainakaan allekirjoittaneen käsitykseen espanjalaisesta kansanluonteesta, härkätaistelusta ja -juoksusta ja muista vastaavista kansanhuveista huolimatta. Vastaus löytyy Pohjois-Espanjassa sijaitsevasta autonomisesta ja separatistisesta alueesta, jonka kansanluonnetta tai ainakin jalkapallokulttuuria peilasimme ennen kauden alkua: http://www.punteracademy.com/index.php/blogi/5-blogi-kaksi .

Ruotsalaisia ruhjonneista punapaidoista yhdeksän oli nimittäin baskeja. Baskijoukkueet ja -pelaajat olivat 1900-luvun alussa suuressa roolissa espanjalaisessa jalkapallossa, ja niin myös maajoukkue-edustuksissa. Itse asiassa esimerkiksi 1920 kisoissa “espanjalaiset” olivat vähemmistö, sillä baskien lisäksi joukkueen rungon muodostivat katalaanit. Lempinimi La Furia Roja ei siis ole ainoastaan lähes sata vuotta vanha, vaan myös harhaanjohtava.

Yhdeksi syyksi Espanjan maajoukkueen heikkoon menestykseen onkin epäilty, esimerkiksi Phil Ballin ansiokkaassa Morbo-kirjassa, maan runsaiden itsehallintoalueiden ja niiden välisten skismojen aiheuttamia hankaluuksia mm. joukkueen kokoamisessa. Espanjan maajoukkueella ei esimerkiksi ole kotistadionia. Se ei voi pelata Madridin Santiago Bernabeulla, sillä se katsottaisiin jälleen yhdeksi Madridin suosimiseksi, ja epäilemättä linkitettäisiin jotenkin Francoon. Se ei voi pelata baskimaassa tai Camp Noulla, sillä noissa paikoissa itsenäisyysaate on niin vahva, että poliittisten syiden takia joukkue pelaisi todennäköisesti kuin vieraissa.

Se ei voi myöskään pelata Valencian Mestalla:lla, sillä siellä se pelasi kotikisojen -82 viimeisen ottelunsa jonka tulos johti alkulohkosta putoamiseen. Konflikteja on riittänyt muutenkin. On vaadittu pelaajistossa kokonaan baskeista koostuvan avauskokoonpanon muodostamista. On hävitty, koska baski-maalivahti osoitti epäisänmaallisuutta pitämällä valkoisia sukkia normaalien punaisten sijaan. On rakennettu joukkueita liikaa Real Madridin tai Real Sociedadin pelaajien varaan. Kun baskipelaajien määrä vähentyi, jäljelle jääneet valittivat etteivät muut ota joukkoonsa. Viime aikoina maajoukkueen pelaajat ovat kuitenkin kieltäneet kuin yhdestä suusta minkäänlaisten konfliktien olemassaolon. Faktaa on kuitenkin se, ettei La Rojalla ole koskaan koko maan tukea takanaan. Vuonna 2002 Etelä-Korean pudottaessa Espanjan skandaalinkäryisessä puolivälierässä, Sociedadissa eräs baari järjesti tämän kunniaksi ilotulituksen muun maan keskittyessä keksimään uusia herjaussanoja ottelun erotuomaria kohtaan.

Mitä tulee 2012-kisojen alkulohkovastustajiin, sieltä löytyy eräs Espanjan möröistä. Samaan lohkoon arvottu Italia on piinannut vuosien saatossa jo muutenkin piinattua jalkapallomaata oikein urakalla. Saapasmaan Azzurri on pudottanut Espanjan jatkosta mm. 1920, -24 ja -28 Olympialaisissa, sekä vuosien 1934 ja -94 MM-kisoissa.

Kaikkiin näihin otteluihin liittyy espanjalaisten mielestä jotakin outoa ja epärehellistä, esimerkiksi vuonna -28 italialaisilla oli Olympialaisissa ammattilaisjoukkue, vaikka ammattilaispelaajat olivat periaatteessa kiellettyjä ja Espanja oli rehellisenä maana ottanut mukaan vain kymmenkunta ammattilaispelaajaa.

Vuosien -34 ja -94 tappiot taas tulivat röyhkeällä tuomaripelillä. Joka tapauksessa espanjassa käytetään italialaisista sanaa perros, eli koirat.

Eikä ihme että vihasuhde syntyi, sillä Italia on tuntunut historiallisesti tarkoittavan espanjalaisille pelkkää pahaa. Karsinnoissa vuoden 1954-kisoihin Espanja kohtasi Turkin. Ensimmäinen ottelu kotikentällä päättyi 4-1 -voittoon, mutta Istanbulissa Turkki oli parempi lukemin 1-0. Yhteistulosta ei tuolloin tunnettu, joten joukkueiden oli pelattava ratkaiseva kolmas ottelu neutraalilla kentällä. Valinta osui Roomaan, ja ottelu päättyi 2-2. Myöskään rangaistuspotkukisaa ei tuolloin tunnettu, joten kisoihin menijä arvottiin laittamalla molempien maiden nimet sombreroon, josta 14-vuotias italialaispoika Franco Gemma nosti Turkin lapun.

Espanjan onni ja menestys on tunnetusti kääntynyt viime vuosina. Mielestäni on kiehtovaa pohtia syitä tähän. Ilman muuta ulkomaalaisvaikutteiden saaminen maahan sysäsi kehityksen liikkeelle, sillä Espanjan nykyinen tiqui taca sai alkusysäyksensä herroilta nimeltä Freddie Pentland ja Johan Cruyff.

Mutta mitä olisi tapahtunut jos erotuomari olisi vuoden 2002 puolivälierässä hyväksynyt jomman kumman Espanjan täysin sääntöjenmukaisista maaleista? Brasilia ja Saksa eivät olleet tuona vuonna mitään voittamattomia nippuja. Jos Espanja olisi mennyt voittamaan maailmanmestaruuden, olisiko se koskaan ottanut käyttöön katalonialaisten kehittämää pelitapaa, kun omilla (lue: madridilaisilla) eväillä menee ihan hyvin? Pitääkö espanjalaisen jalkapallon viime vuosien voittokulun arkkitehtien joukkoon nostaa Xavin, Iker Casillasin, David Villan, Luis Aragonesin, Vicente Del Bosquen, Fran Rijkaardin, Pep Guardiolan, Pentlandin ja Cruyffin seuraksi egyptiläinen erotuomari Gamal Ghandour?

El Grande Campione

Lähteet: Phil Ball – Morbo, s. 207-232.

James McClean – Irlanti pienoiskoossa

Sunderlandin kauden jälkipuolisko sujui alkukauteen verrattuna lentämällä. Suurimmaksi yksittäiseksi syyksi on helppo nimetä valmentajan vaihtuminen Steve Brucesta Martin O’Neilliin. Yksi kevätkauden jättiyllättäjistä on ollut vuonna -89 syntynyt James McClean.

Vielä Valioliigakauden alkaessa McClean edusti kotikaupunkinsa Derry Cityä. Elokuun loppupuolella mies siirtyi kuitenkin 350 000 punnalla Sunderlandiin, jossa Bruce ilmoitti miehen hankinnan olevan satsaus tulevaisuuteen. McLean, joka kirjoitti ensimmäisen ammattilaissopimuksensa sijoitettiin Black Catsien reservijoukkueeseen. McClean pelasi erinomaisen syyskauden reserveissä ja nousi mukaan ykkösjoukkueen rinkiin. Kuitenkin vasta valmentajanvaihdos muutti nuoren vasurin tilanteen seurassa. McClean on joulukuisen (11.12. Blackburnia vastaan) debyyttinsä jälkeen pelannut Sunderlandissa 13 ottelua, joissa on syntynyt kolme maalia ja neljä maaliin johtanutta syöttöä (tilanne 19.3.). Ei huonosti 350 000 punnan hankinnalta.

Pelaajana McClean on kuin Irlanti tiivistettynä yhteen pelaajaan. Todella nopea, vahva ilmassa ja maassa kokoonsa (180cm) nähden,  erittäin suoraviivainen ja hyvä ohittamaan, ja omaa paremmalla jalallaan tarkat ja kovat keskitykset sekä laukaukset. Omilla vahvuuksillaan pelatessa loistava pelaaja siis. Hänen taustansa ja tilanteensakin ovat vastaavat kuin Irlannilla. Molemmat pääsevät iskemään täysin puskista, ja EM-lopputurnaus on kummallekin käsittämättömän iso asia. Samaan aikaan on kuitenkin kysyttävä, onko kummankin maksimaalinen huipputaso jo saavutettu? Onko McCleanin taso Valioliigan ylemmän keskikastin klassisena, nykyfutikseen liian yksipuolisena laitapelaajana? Ja onko Irlanti jo voittanut omalla skaalallaan niin paljon kuin sen tasolle on mahdollista, pelkästään pääsemällä EM-lopputurnaukseen?

Niin paljon kuin McClean Irlantia kuvaakin, ei hän itse asiassa edes ole varsinaisesti irlantilainen. Hänen syntymäkaupunkinsa Derry sijaitsee Vihreän Saaren pohjois-osassa, eli Pohjois-Irlannissa. McClean on kolunnut P-Irlannin junnumaajoukkueet läpi, mutta halusi edustaa eteläistä irlantia. Taustalla oli, kuten usein Pohjois-Irlannista puhuttaessa uskontokysymykset. Katolilainen McClean halusi edustaa eteläistä osaa, koska siellä katolilaisuus on kiistaton valtauskonto. Edelleen surullisen kärjistetysti protestantteihin ja katolilaisiin jakautuneessa Pohjois-Irlannissa McCleanista ollaan kuitenkin tasan yhtä mieltä: “He should play for us.”

James McClean tienasi tasan vuosi sitten Derry Cityssä muutamia satoja puntia per ottelu. Nyt hän matkustaa Puolaan ja Ukrainaan, pukee päälleen Irlannin pelipaidan, ja astelee kentälle C-lohkon otteluissa, joissa vastaan astelee Italia, Espanja ja Kroatia. Irlannille kisat ovat ensimmäiset sitten vuoden 2002 MM-kisojen. Se on maalle iso asia, varsinkin kun muistelee tapaa jolla maan joukkue putosi vuoden 2010-kisoista (Thierry Henryn käsivirhe). Moni olisi halunnut nähdä itäblokissa kesällä Viron tuhkimotarinan. Nyt joudumme tyytymään Irlannin tuhkimotarinaan. Ja sen tuhkimotarinan kaunein luku on James McCleania käsittelevä.

isomestari@punteracademy.com

Mamma Mia mikä soppa!

Saapasmaan ylpeys, Azzurri, lähtee EM-turnaukseen pesemään kasvoiltaan murheellisen MM-turnausvisiitin jättämät pinttyneet tahrat. Italian jalkapallo, ja sen maajoukkue, joka on elänyt jonkinlaisessa identiteettikriisissä sitten vuoden 2006 maailmanmestaruuden on ollut jo vuosia suurten muutosten alla. Valmentajia on tullut ja mennyt, pelaajia on lopettanut, tehnyt paluun, ja taas lopettanut ja kulisseissa peliä pelataan jopa enemmän kuin yleensä. Tyypillistä Italiaa siis, eikä näistä asioista kannata lähteä hakemaan syitä ikuisen menestyjän heikkoihin suorituksiin arvokisatasolla. Mikä Italiaa sitten oikein vaivaa?

24.6.2010. Italia pelaa Johannesburgin Ellis Park Stadionilla F-lohkon päätösottelua Slovakiaa vastaan. Paraguay ja Uusi-Seelanti ovat onnistuneet pakottamaan Azzurrin tasapeleihin, ja jatkopaikkaan vaaditaan voitto. Pelkello käy 73. minuuttia, kun silloin Akaragucussa pelannut Slovakialainen Robert Vittek vie joukkueensa 2 – 0 johtoon Italiaa vastaan. Marcello Lippin lasit ovat huuruiset, ja mies pörrää epäuskoisena vaihtopenkillä. Antonio Di Natalen ja Fabio Quagliarellan kavennusmaalit ovat laiha lohtu, kun tuntematon Kamil Kopunek tekee varsinaisen peliajan viimeisellä minuutilla 3 – 1 maalin. Italia jää heikkotasoisen alkulohkonsa viimeiseksi, ja Marcello Lippi saa odotetusti jättää tehtävänsä.

Italian ongelma vuoden 2006 maailmanmestaruuden jälkeen ei ole ollut Francesco Tottin, Alessandro Del Pieron tai muiden tähtipelaajien maajoukkueuran loppuminen. Se ei ole ollut sekoilu uudesta päävalmentajasta, tai maassa kytevät korruptio-ongelmat jalkapallossa tai siviilielämässä. Ongelma ei ole ollut mafia, tai edes suuren yleisön suurempi mielenkiinto Antonio Cassanon siviilielämään, kuin Serie A-otteluihin tai Azzurrin tekemisiin. Edes ex-pääministeri Silvio Berlusconia ei voi tästä syyttää (siinä lause jota ei kuule joka päivä).

Italian ongelmat Azzurrin kanssa ovat puhtaasti taktisia. Joukkue on menettänyt oman identiteettinsä lähtiessään muuttamaan pelisysteemiään elegantista, passiivisesta ja hidastempoisesta pelinrakentelusta yltiöhyökkäävään, nouskaa-molemmat-laitapuolustajat-samaan-aikaan tyyliseen ajattelutapaan, jossa ei ole päätä eikä häntää. En ymmärtänyt miksi tätä tapahtui jo Etelä-Afrikan MM-kisojen aikana kun penkin päässä oli jo varmasti kivi- ja jääkaudellakin “Catenacciota” luolamiehille opettanut Marcello Lippi. Suuri kysymys kuuluu, että miksi joukkue joka oli täynnä Serie A-pelaajia, pistetään pelaamaan Bundesliiga jalkapalloa? Enkä toden totta ymmärrä miksi tätä tapahtuu Cesare Prandellin aikana. Prandellin, joka on niin sisäänpäinkääntynyt Italialainen, että tuskin matkustaa Sardiniaa kauemmas edes rantalomalle. Mitä tapahtui Italialaisten ylimieliselle itseluottamukselle? Kysymys johon en osaa vastata.

Nyt oleellista on kuitenkin se, mitä tapahtuu Puolassa, jossa Italia pelaa kaikki alkulohkon ottelunsa. Se kohtaa avausottelussaan Espanjan, joka on lohkon otteluista vähiten merkittävä Espanjan odotetun ylivoiman takia. Ottelut Kroatiaa ja Irlantia vastaan ovat Italialaisen jalkapallon suuret vedenjakajat, ja voivat määritellä saapasmaan tulevaisuuden jalkapallomaana ainakin seuraaviin arvokisoihin asti. Joukkueella on täydet mahdollisuudet, ja tottakai sen odotetaan jatkavan tästä lohkosta jatkopeleihin Espanjan kanssa. Ei kahta kysymystäkään, ainakaan jos Italialaista kysytään.

Peli-identiteetistä puhuttaessa ainakin minulla olisi selkeä ajatus siitä miten Italian pitää Puolassa pelata. Poikkeuksena Etelä-Afrikan kisoihin, Puolaan lähtevässä joukkueessa tulee olemaan muutama pelaaja myös Serie A:n ulkopuolelta. PSG:n Thiago Motta tuo monipuolisuutta joukkueen keskikenttäpelaamiseen, ja on vakuuttanut harjoitusotteluissaan. Tuttu mies Prandellille, ja varmasti mukana. Pietarin Zenitiä edustava uusi Fabio Cannavaro on Domenico Criscito, jonka aika saattaa olla jo näissä kisoissa kokeneen Giorgio Chiellinin rinnalla. Manchester Cityn Mario Balotellia tuskin kukaan voi laskea joukkueesta ulos, ja Villarrealin Giuseppe Rossi ja Newcastlen laitapuolustaja Davide Santon ovat kumpikin uuden sukupolven Italian maajoukkuepelaajia.

Joukkue vaikuttaa muutenkin mielenkiintoiselta, mutta vain jos se laitetaan pelaamaan sille sopivalla tavalla. Gianluigi Buffon on tietysti edelleen maailman parhaita maalivahteja, ja on Italian kivijalka Cannavaron ripustettua nappulat naulaan. Kapteeninnauhan kantaja on Italian tavaramerkin, sen puolustuksen henkinen johtaja, ja hänen onnistumisellaan näissä kisoissa on valtaista merkitys Italialle. Puolustuksessa jo mainittu Chiellini pelaa suurta roolia, ja pystyy tarvittaessa pelaamaan myös laitapuolustajana. AC Milanin Ignazio Abatesta on kasvanut uusi Gianluca Zambrotta, Abate vain on kaksi kertaa parempi pelaaja kuin Zambrotta. Moni voisi sanoa, että puolustus on Italian heikko kohta, mutta itse olen eri mieltä. Barzagli, Maggio, Criscito, Balzaretti, Bonucci, Gamberini. Uusi aika on koittanut.

Keskikenttä ja hyökkäys ovat sitten Italian ehdottomasti nimekkäimmät ja vaarallisimmat osa-alueet. Mario Balotelli on, piditte siitä tai ette, maailmanluokan hyökkääjä. Lähellä tätä ovat myös Cassano, Pazzini, Matri, Giovinco, ja Gilardino. Joko pelottaa, muu Eurooppa? Keskintälle Italia saa tähtipelaajia toinen toisensa perään. Daniele De Rossi, Andrea Pirlo, Riccardo Montolivo, Claudio Marchisio, Thiago Motta, Antonio Nocerino… Italia ei ole pitkään aikaan näyttänyt näin italialaiselta. Näin hyvältä. Andrea Pirlon paluulla joukkueeseen on aivan valtava merkitys. Pirlo on vanhan ajan italialainen pelinrakentaja. Hän rytmittää peliä aina oikein, eikä pidä turhaa kiirettä. Hän on juuri oikea pelaaja pitämään huolta siitä, että nuoret pelaajat eivät innostu pelaamaan liikaa, liian kovaa, liian eurooppalaisesti. Italian menestyksen salaisuus on sen itsekkyys, ylimielisyys ja oikeanlainen pelitapa.

Onnea matkaan Cesare Prandelli.

Olavi