Jimmy Bullard – Life is just a game of inches

Jos pysäytät kadulla satunnaisesti ihmisiä ja kyselet heiltä mitä he muistavat elokuvasta nimeltä “Any Given Sunday”, saat todennäköisesti outojen katseiden lisäksi uskomattoman typerästä tehtävästäsi palkinnoksi kolmenlaisia vastauksia. “Silmävammaläpät”, Cameron Diaz tai Al Pacinon puhe. Joku saattaa muistaa “steamin’ Willie Beamininkin”, mutta se ei ole tässä oleellista. Oleellista minulle on se puhe. Vaikuttavin kohta puheessa on mielestäni toteamus, “Life is just a game of inches. And so is football.” Vaikka elokuva käsittelee kainalopalloa oikean jalkapallon sijaan, pätevät sanat tismalleen myös kuningaslajiin. Sen tietää myös englantilainen keskikenttämies Jimmy Bullard.

Bullard räjähti jalkapalloilevan maailman näköpiiriin 2005, kun hän antoi kasvot nousijajoukkue Wiganin huikealle debyyttikaudelle Valioliigassa. Sitä ennen lontoolaissyntyinen keskikenttäpelaaja ei ollut saavuttanut juuri mitään. Koristemaalarin ura oli vaihtunut riskinottoon 20-vuotiaana, Peterboroughssa vähän nimeä ja sitten Wiganin paidassa sarjatasoja ylemmäs. Wiganissa kaikki kuitenkin muuttui, ja Bullard oli vuonna 2006 mukana spekulaatioissa MM-kisapaikasta Kolmen Leijonan paidassa, sekä saksalaisten sukujuurtensa ansiosta myös Saksan maajoukkuespekulaatioissa ainakin englantilaislehtien mukaan.

Maailma hymyili Jimmy Bullardille ja Jimmy Bullard hymyili takaisin.

Wigan ja sen tyhjyyttään kumiseva JJB-stadion kävi liian pieneksi Jimmylle, ja mies siirtyi 2,5 miljoonalla punnalla Fulhamiin. Alku sujui bullardmaisen kevyen ruusuisesti. Tasoitusmaali yliajalla Boltonin reppuun, henkeäsalpaavan kaunis vaparivoittomaali Sheffieldiä vastaan… Mökkiläisten manageri Chris Coleman ehti sanoa Bullardista “parhaiten käyttämäni 2,5 miljoonaa ikinä.”

Elämä on senttipeliä.

Syyskuussa 2006 Bullard loukkasi polvensa. Ennuste venyi päivistä viikkoihin, viikoista kuukausiin, ja kuukausista vuoteen. Lopulta Bullard palasi tammikuun puolessa välissä. Vuonna 2008. Vaihdosta kentälle, maali ja syöttö. Man of the match. Parin viikon päästä jälleen kukkamaisen kaunis vapaapotku toi Fulhamille pisteitä. Maajoukkuekutsu Englannin karsintapeleihin. Jimmy Bullard oli palannut. Voittanut oman senttipelinsä.

Vuosi paluunsa jälkeen ja puoli vuotta sen jälkeen kun mies oli omakyntisesti pitänyt lontoolaiset Valioliigassa, Bullard jatkoi matkaansa. Sopimusneuvottelut Fulhamin kanssa kariutuivat, eikä ruoriin tullut Roy Hodgson arvostanut jalkapallokentillä koristemaalarin ammattiaan harjoittavaa Bullardia. Viisi miljoonaa puntaa, 4,5-vuotinen sopimus, 45 000 puntaa viikossa, ja Jimmy Bullardista tuli tiikeri.

“When you get old in life, things get taken from. But, you only learn that when you start losing stuff.”

Hull Citysta ei tullut enää jatko-osaa Jimmy Bullardin sadulle. Loukkaantuminen heti alkuun, paluu vasta seuraavan kauden alussa. Muutama maali, taas loukkaantuminen. Sentit alkoivat olla Bullardia vastaan. Loppujen lopuksi senttien määrä oli noin viisi. Bullard ampui rankkarinsa tolppaan Sunderlandia vastaan, ja julmasti sanottuna hävisi kaksi pistettä joukkueelleen. Kalliin pelaajaan vaisuihin esityksiin ja jatkuviin loukkaantumisiin kyllästyneet Hull-fanit buuasivat Bullarille, jota tähän mennessä oltiin rakastettu hyvin pitkälti missä tahansa missä mies oli liikkunut.

Parhaiten Hull-taipaleelta muistettava tapahtuma oli myös yksi naula entisen supersankarin arkkuun. Tulisieluinen Phil Brown oli pettynyt joukkueensa ensimmäisen puoliajan esitykseen Manchester Citya vastaan kaudella 2008/09 ja piti joukkueelleen klassisen brittiläisen hiustenkuivaajakäsittelyn ihmettelevän yleisön edessä. Kun Bullard iski pallon täplältä maaliin seuraavassa City-ottelussa, tuuletti hän imitoimalla Brownin nöyryytyssulkeisia. Haastatteluissa Brown vakuutti pitäneensä tuuletusta hauskahkona, mutta ei tarvinnut ole alan spesialisti lukeakseen miehen kasvoilta muuta.

Bullardille kävi evilät. Kolmas yliastuttu.

Loppu oli käytännössä kättelyitä vaille selvä. Hull putosi Championshippiin, Bullard oli kallis, loukkaantumisherkkä, alavireinen ja riidoissa fanien ja managerin kanssa. Tiikereiden johtoporras ilmoitti että mies on vapaa lähtemään lainalle. Bullard ei pelannut treenipeleissä, eikä hänelle rekisteröity pelinumeroa. Asiaa ei auttanut joukkueen treenileirillä Sloveniassa sattunut “välikohtaus”, jonka seurauksena Bullard hyllytettiin.

Jimmy Bullardin pää pompahti pinnalle vielä kerran. 2011 tammikuussa kiharapää siirtyi Ipswich Towniin. Bullardissa on auraa ja karismaa, joka tuskin koskaan kuolee. Vetovoima oli totisesti tallella, kun keskikenttäpelaaja osui loppukaudella joka kolmannessa ottelussaan, ja valittiin fanien vuoden pelaajaksi vietettyään seurassa ainoastaan kolme kuukautta.

Lainan jälkeen Bullard palasi Hulliin, jossa miehen sopimus purettiin elokuussa 2011. Pari päivää myöhemmin Ipswich julkisti hankkineensa pelaajan 2-vuotisella sopimuksella. Kaikki vanhenevat joskus. Peter Pan, Antonio Cassano, jopa Mario Balotelli joskus. 33-vuotias Jimmy Bullard vietti viime kauden istuen Championshipissä 15. sijoittuneen Ipswich Townin penkillä. Ainoat otsikot olivat jälleen yksi hyllytys, kun Bullardin ja hyökkäjä Michael Chopran kostea ilta venähti ryyppyputkeksi.

“Inch by inch, play by play, ’till we’re finished.”

Ipswich-sopimusta on vielä yksi vuosi jäljellä. Sanomattakin on kuitenkin selvää, että Bullarista puhutaan lähinnä mennessä aikamuodossa. Mitä oli, ja mitä olisi voinut olla. Yhden tuuman päässä saattoi olla siirto oikeasti suureen seuraan. Toisen tuuman päässä yli vuoden miestä piinanneen polvivamman välttäminen, polvivamman joka aloitti Bullardia vaivanneen loukkaantumiskierteen.

Bullardin tarina ei kuitenkaan ansaitse tulla kerrotuksi, koska Bullard oli satumaisen lahjakas pelaaja kuten Guti, Riquelme tai Ronaldinho. Bullardin loukkaantumisten välttäminen ei olisi pelastanut Englannin maajoukkuetta vuoden 2008 EM-kisoihin. Tai miehen täyden potentiaalin saavuttaminen pelastanut englantilaista jalkapalloa, tai muuttanut Hull Cityn seuran tarinaa. Bullard oli erinomainen englantilainen keskikenttäpelaaja, dynaaminen, liikkuva, hyvä syöttelemään ja uskomattoman hyvä laukaus. Ei sen enempää eikä vähempää.

Bullardin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi Bullardin itsensä takia. Sen takia millainen hän oli persoonana. Nykyään jalkapalloilevassa maailmassa on kahdenlaisia persoonia. On persoonattomia, niitä jotka puhuvat kaikille eivätkä sano mitään kenellekkään. Ja niitä jotka ovt vaikeita persoonia, juhlivat, sähläävät, ovat itsekkäitä. Jimmy Bullard oli ja on hauska persoona. Positiivinen persoona. Kolmas genre: persoonaton, huonot persoonat, ja Jimmy Bullard. Tiedättehän, sellainen joka valaisee minkä tahansa tilan.

Skyn huikean suositus Soccer AM:n studion takaovi on nimetty Jimmy Bullardin takaoveksi. Ei davidbeckhamin, franklampardin tai stevengerrardin oveksi. Vaan Jimmy Bullardin. Koska sellainen persoona Bullard on.

Jimmy Bullardin tempauksia on varmasti vieläkin enemmän. Valitettavasti jalkapalloilijat eivät puhu siitä, mitä tapahtuu kopissa. Bullard on persoona, jota kaikki jäävät kaipaamaan. Kaipaavat todennäköisesti jo nyt. Hän on muistutus siitä, että nykyajan kuivassa ja totisessa jalkapallomaailmassa kaikki ei ole niin vakavaa. Se ulottumattomiin kasvanut ja muuta yhteiskuntaa koskevista säännöistä irtaantunut instituutio, joka jalkapallo esimerkiksi Englannissa on, koostuu kuitenkin ihmisistä. Ihmisistä, joilla on tunteet ja persoona. Miksei sitä persoonaa voi panna edelleen peliin?

Kaipaan sitä, että tänä mediakoulutuksen ja twitter-kieltojen aikana joku pamahtaisi henkilökuvaan ja vastaisi kysymykseen: “Mitä eläintä syöt mieluiten?” eläimellä “Koira.”

Long live Jimmy Bullard.

Väärää lääkettä

Asiantuntijat ovat sitä mieltä että Roy Hodgson oli oikea valinta Englannin maajoukkueen päävalmentajaksi. Puolan ja Ukrainan EM-kisojen osalta näin ei kuitenkaan ole.

Roy Hodgsonin valinnalle on olemassa järkevät perustelut. Varsinkin pitkällä tähtäimellä. Kansainvälisesti kokenut englantilaisvalmentaja, joka on saanut varsinkin suhteessa heikohkolla materiaalilla operoivista joukkueista kaiken mahdollisen irti. Tällä tavalla ajateltuna Englannin jalkapalloliitto on osoittanut jopa poikkeuksellisesta suoraselkäisyyttä ja realistisuuteen perustuvaa kansalaisrohkeutta.

On vain kaksi ongelmaa.

Ensimmäiseksi Englannissa ei ole olemassa jalkapallomaajoukkueen valmentamisen osalta käsitettä “pitkä tähtäin”. On vain nyt. Edellisen 45-minuuttisen esitys, edellinen tulos. Ja siltä kannalta Hodgsonin nimitys on katastrofi.

Suomessa ei voida ottaa kantaa “Hodariin” ottamatta kantaa miehen aikakauteen Huuhkajien perätuhdolla. Kaikki Suomen vaiheita seuranneet muistavat valmistautumisen ensimmäisiin karsintoihin pelonsekaisena aikana. Heikkoja tuloksia, aneemisia esityksiä. Kenraalissa vastaanpanematon tappio Pohjois-Irlannille. Samanlaista alkujähmeyttä on ollut aistittavissa Hodgsonin muissakin pesteissä. Kesken kauden puikkoihin tuleminen on aina tietysti eri asia, sillä managerin vaihtumisella on oma vaikutuksensa pelaajistoon.

Hodgson tarvitsee siis aikaa. Ja sitä on äärimmäisen vähän. Valioliiga loppui tätä kirjoitettaessa muutama päivä sitten, ja kisoihin on reilu kolme viikkoa aikaa. Kolme viikkoa. 21 päivää ja pari hassua treenipeliä.

Roy Hodgsonin toinen ongelma henkilöityy hänen “vastaehdokkaaseensa”, Harry Redknappiin. Redknapp oli median, ja sisäpiiritietojen mukaan myös pelaajien suosikki uudeksi päävalmentajaksi.

Redknapp on kiistatta melkoisen käyttökelvoton kortti kansainvälisellä tasolla. Hänen menestyksensä Tottenhamissa on perustunut hyvän ilmapiirin luomiseen ja ylläpitämiseen eli niin sanottuun myötätuulivalmentamiseen, sekä poikkeuksellisen älykkäisiin (Rafael van der Vaart, Luka Modric) tai lahjakkaisiin (mm. Gareth Bale) yksilöihin. Varsinkin Modricin ja van der Vaartin merkitys Tottenhamin pelin rytmityksessä erottaa joukkueen perus-Valioliigajengistä. (Saman teki Yohann Cabaye ja Cheik Tiote tällä kaudella Newcastlessa).

Näiden lisäksi Redknapp on näkökulmasta riippuen joko hyvä tai pelkästään aktiivinen toimija siirtomarkkinoilla.

Englannin maajoukkue olisi kuitenkin tarvinnut nyt Redknappin kaltaisen jätkäporukan johtajan. Tunnelman vapauttajan, niin pelillisesti kuin kentän ulkopuolellakin. Fabio Capellon nipotus niin pelitavallisista asioista kuin englantilaisesti juhlintakulttuurista aiheuttaa brittipelaajille edelleenkin kylmiä väreitä.

“‘Arryn” alkulento Spursissa perustui juuri tähän. Juande Ramos oli ollut vaatimassa terveempiä elämäntapoja ja pikkutarkkoja pelitaktisia asioita. In comes ‘Arry ja elämä hymyilee taas Pohjois-Lontoossa. Leikkisästi sanottiin, että Redknapp tuli Spursin harjoituskeskukseen ja löi ruokailemassa olevien pelaajien pöytiin Ramosin kieltämät ketsuppipullot ja totesi että ottakaa pojat siitä.

Englannin pelaajille lupailtiin ketsuppipulloa nytkin. He odottivat Redknappin rempseää johtamistapaa, hyvää ilmapiiriä ja vanhaa kunnon “get it wide and in the mixer”-pelitapaa.

Pukukopin ovesta astelikin sisään Hodgson. Kuivakka 64-vuotias herrasmies. Hodgsonin harjoituksissa käydään tunnetusti läpi shapea, shapea ja shapea. Eli siis joukkueen muotoa. Puolustettaessa, hyökättäessä, sivurajaheitoissa, maalipotkuissa, ruokajonoissa, hotellin aulassa. Hodgsonille shape on kaikki kaikessa.

Tässä vaiheessa pöytään on lyötävä raju fakta: Englannin kokeneet pelaajat voivat halutessaan syödä Hodgsonin elävältä. Ja kun sanon kokeneet pelaajat, tarkoitan John Terrya ja Frank Lampardia. Etunenässä. Redknapp on Lampardin setä, ja Lampard tukikin julkisesti ‘Arrya uudeksi päävalmentajaksi. Terry taas on tunnettu hämmentäjä ja kusipää, joka ei pelkää käyttää valtaansa mikäli uuden päävalmentajan naama ja tarinat eivät miellytä. Myös Steven Gerrardin välit uuteen Kolmen Leijonan pomoon ovat kyseenalaiset miesten yhteisen Liverpool-ajan jälkeen.

Jos Hodgson pystyisi ja uskaltaisi, kannattaisi hänen jättää ainakin Lampard ja Terry joukkueen ulkopuolelle. Englannissa ei vaan taida olla mahdollista. Muutenkin Hodarin tulisi valita tasan sellainen miehistö, joka on vastaanottavainen ja pystyy sitoutumaan siihen pelitapaan jonka Hodgson kehittää.

FA:n olisi pitänyt palkata EM-kisojen ajaksi pätkävalmentajaksi Harry Redknapp. Redknappin tuoma “hyvä meininki” olisi kantanut alkulohkosta jatkoon. Siinä ei olisi myöskään menetetty mitään. Nyt jalkapalloliitto uhrasi parhaan kandidaattinsa susien suuhun, vailla aikaa tai mahdollisuuksia peluuttaa EM-kisoissa oman näköistä joukkuetta.

Jos optimaalisella pelitavalla ja parhaalla kansainvälisellä kokemuksella varustettu englantilainen valmentaja urhataan paineessa surkeasti menneiden EM-kisojen jälkeen julkisella alttarilla, kenet Englanti sitten kaivaa päävalmentajaksi?

isomestari@punteracademy.com

Silloin ja nyt – Manchesterin derby

Kun Manchester City ja Manchester United iskevät vappuaattona yhteen, on pelissä paljon muutakin kuin Valioliigan mestaruus. Mutta kuitenkin ennen kaikkea Valioliigan mestaruus. Paljon on savua puskenut teollisuuskaupungin piipuista, että ollaan päästy tilanteeseen jossa City on Unitedin ykkösvihollinen myös urheilullisesti. Tänään Sir Alex Ferguson totesi ilmiselvän; Citystä on tullut Unitedille suurempi arkkivihollinen kuin Liverpool on.

Pelin henki kulminoituu jotenkin Carlos Teveziin. Citystä puhuttaessa kaikki palaa aina jotenkin Teveziin. Hänen paluunsa taivaansinisten pelaavaan kokoonpanoon on kuitenkin ratkaissut nousukasseuran orastaneen tehottomuusongelman, ja nostanut Roberto Mancinin miehistön takaisin mestaruustaistoon Unitedin kompuroidessa tahollaan.

Tähänkö on tultu, että alkukaudelle koko jalkapalloilevan maailman vihaamaksi joutunut Tevez tulee ja ratkaisee Valioliigan mestaruuden? Siinä olisi jotain käsittämättömän irvokasta. Hieman ylipainoinen ja ilmiselvän puolikuntoinen argentiinalainen juhlimassa pyttyä mauttomalla golf-tuuletuksellaan. Valioliigan kuva 2012.

Vuonna 1974 City oli Unitedia parempi pelillisesti. 11 vuotta Punaisissa paholaisissa viettänyt Denis Law pelasi City-paidassa. Law oli 11 United-vuotensa aikana noussut seurassa ikoniksi, valittu Euroopan parhaaksi pelaajaksi, ampunut 171 maalia seuralle ja saanut lempinimen King. 70-luvun alussa polvivaivoista kärsinyt Law joutui heikkoja kausia pelanneessa ManU:ssa siirtolistalle. Ottajia ei kuitenkaan ollut, kunnes Lawn suosittelemana ManU-manageriksi päässyt Tommy Docherty päätti päästää skottilegendan ilmaiseksi pois. Osoitteeksi muodostui Manchester City.

Päätöskierroksella City ja United kohtasivat. Unitedilla panoksena oli sarjapaikka. Ottelun 84. minuutilla Law viimeisteli kantapäällään 1-0 -voittomaalin Citylle. “King” käveli keskialueelle surullisen näköisenä, ja käveli käytännössä suoraan vaihtoon ja lopetti uransa. Daily Mailin haastattelussa Law totesi ettei olisi halunnut tehdä maalia. 

“I didn’t want them down. It was the last thing in the world that I wanted. It didn’t feel good, no.”

“We weren’t friends on the field. We would kick each other. But once the whistle went and it was over, things changed.”

“There was a bar in those days so we would have a cup of tea or coffee or a beer and then we might meet up later. It was just normal in those days.”

“I knew the trainers and the guys behind the scenes. As the years have gone on it has changed, I guess.”

United olisi lopulta pudonnut ilman Lawn maaliakin. Ja Lawn tarinassa on paljon erilaista kuin Tevezin tarinassa. Mutta yhdessä asiassa Law on oikeassa. Asiat ovat muuttuneet.

Olisi helppo naureskella 70-luvun jalkapalloilijoille ja sanoa heidän olleen epäammattimaisia. Hengailla nyt kahvilassa pahimpien vihollisten kanssa. Toisaalta siinä on tiettyä tyyliä kun Gary Neville toteaa yksinkertaisesti vihaavansa kaikkia liverpoolilaisia, mutta onko jalkapallo sittenkään muuttunut ja muuttumassa hyvään suuntaan?

Mielestäni yksi asia, joka jalkapallosta tekee maailman hienoimman lajin on lajiperheen sisällä vallitsevat kirjoittamattomat säännöt. Vanhaa seuraa vastaan ei tuuleteta. Yksi hienoimmista futishetkistä omassa mielessäni on Henrik Larssonin maali Celticiä vastaan Barca-paidassa. Ei tuuletusta, sellainen ilme että tiesi ettei se maali tuntunut ainakaan pelkästään hyvältä, ja katsomossa “Henrik Larsson – prince of paradise” -kaulahuivit. Samaan kastiin menee vierasjoukkueen pelaajille annetut standing ovationit upean esityksen jälkeen. Mieleen tulee Alessandro del Pieron ja Ronaldinhon esitykset ja Santiago Bernabeun reaktiot niihin. Pallo pistetään yli jos kentällä on loukkaantunut pelaaja. Ja niin edespäin.

Nykypäivänä jalkapallossa on yhä vähemmän näitä piirteitä. Herrasmies-sääntöä pallon ylilaittamisesta käytetään hyödyksi ajanpeluuseen, Emmanuel Adebayorin kaltaiset pelaajat menevät tuulettamaan entisiä seurojaan vastaan niiden fanikatsomon eteen. Pelataan mediapelejä, ollaan valmiita menemään äärimmäisyyksiin voiton eteen.

Jalkapallon hengen ja kirjoittamattomien sääntöjen tilalle on tullut vihaa. Camp Nou vihaa Jose Mourinhoa. Emirates vihaa Adebayoria. Old Trafford Teveziä. Kaikki vihaavat Ashley Colea. Jopa suurimpia tähtiä, joita aikaisemmin tultiin ihailemaan, tullaan nyt inhoamaan. Esimerkiksi El Clasicon luonteen muuttuminen kuvaa hyvin jalkapallon yleisen hengen muuttumista viime vuosina.

Yhtä hyvin sitä kuvaa myös maanantainen Manchesterin derby. Jalkapallokulttuurissa on vielä käsittämättömän hienoja asioita. Kunnioitusta, arvostusta, seuralauluja ja tyylikkäitä pelaajia. Ja sitten on öljyrahaa, helppoja rankkareita ja carlostevezejä. Pystyvätkö kaikki City-fanit juhlimaan mahdollista mestaruutta täysin puhtain mielin? Pystyykö Tevezin merkityksen ymmärrettyään sanansa syönyt Mancini nukkumaan sikeästi, vaikka mestaruus tulisi?

isomestari@punteracademy.com