Puolustusvoittoinen Ruotsi? Miettikää uudestaan.

Ruotsia pidetään pohjoismaisen jalkapallon tyylipuhtaimpana edustajana. Tiivis, äärimmäisen kollektiivinen puolustus, vähämaalisia otteluita ja vaikeuksia maalinteossa. Huippuyksilöt puuttuvat, paitsi tietenkin Zlatan Ibrahimovic josta joukkue on täysin riippuvainen.

Suurin piirtein tällainen on suuren yleisön päällimmäinen mielipide ruotsalaisesta jalkapallosta. Tietyllä tavalla se tietenkin pitää paikkansa, varsinkin maan kansallista pääsarjaa Allsvenskania nykyään seuraaville yllä oleva kuvaus kuulostaa jopa kaunistellulta mainospuheelta. Ja tietenkin tässä mielikuvassa on jotain perääkin. Stereotypiatkin alkavat aina jostain.

Ruotsin stereotypia alkaa käytännössä vuodesta 1994. Toki Roy Hodgson ja muut puolustuspelin apostolit olivat suorittaneet ristiretkensä naapurimaahamme jo ennen tuota, mutta vuonna -94 sinikeltaisten maajoukkueen valmennustiimiin liittyi Lars Lagerbäck-niminen herrasmies. Kokonaisen kansan ja maan jalkapallokulttuurin muotoutumisen pistäminen yhden miehen piikkiin on ehkä liioiteltua, mutta toisaalta vuoden 2010 MM-karsintoihin asti Ruotsin valmennustiimissä toimineesta Lagerbäckistä on tullut samanlainen synonyymi puolustavalle jalkapallolle kuin Aku Ankasta merimiesasulle.

Vuoden -94 MM-kisoissa vihaamamme hannuhanhet olivat eniten maaleja tehnyt joukkue. Okei myönnetään, jenkkien MM-kisat olivat yksi sukupolvemme tylsimmistä arvokisoista, mutta 16 maalia siellä on kuitenkin jonkinlainen statement jostakin muusta kuin Hodgsonin opeista. Lagerbäckin aika oli ja meni, ja karsinnoissa näihin kisoihin Erik Hamrenin valmentama joukkue oli yhdessä Saksan ja Hollannin kanssa ainoa 30 maalin rajapyykin ylittänyt nippu.

Puolustus ja hyökkäys kulkevat kuitenkin aina käsi kädessä. Ja kun Hamren lähti Lagerbäckin pimeän keskiajan jälkeen valmentamaan joukkuettaan nimen omaan hyökkäys edellä, jäi puolustuksen osaksi sinnitellä perässä ja yrittää pysyä tasapainossa.

Yksi ongelma puolustuspäässä on, että Ruotsilla ei ole enää sellaisia puolustajia jotka selviäisivät hieman heikomminkin organisoidussa linjassa. Heistä on jäljellä enää Olof Mellberg, jonka parhaat vuodet ovat 34-vuotiaana jo takana päin.

Laitapuolustajat Mikael Lustig ja Martin Olsson ovat erinomaisia ylöspäin, mutta hieman ylihyökkäävät. Tämä taas johtuu siitä, että niin hyviä pelaajia kuin avausottelussa laidoilla todennäköisesti aloittavat Rasmus Elm ja Sebastian Larsson ovatkin, he ovat laitapelaajina hieman staattisia. Heillä ei ole nopeutta haastaa puolustajia, ja siksi he pelaavat mielummin sisällä kuin leveydessä ja pyrkivät ratkaisemaan tilanteita ennemmin loistavan potkutekniikkansa kanssa. (Sivuhuomiona todetaan että samasta syystä Mika Ojala on loisteliaisuudestaan huolimatta pelaajana puolikas.) Sen takia puolustajien on tultava ylös ja tarjottava leveys, jotta Ruotsin hyökkäykset eivät pysähdy 30 metriä ennen vastustajan maalia.

Ruotsin keskikentän keskustassa pelaavat Anders Svennson ja Kim Källström taas ovat erittäin älykkäitä pelaajia niin pallollisena kuin syöttösuuntien peittämisessä. Kummankaan jaloilla ei valitettavasti kuitenkaan liikuta poikittain linjan edessä tukemassa ja paikkaamassa laitapuolustajia. Tämä taas jättää topparit ajoittain liian yksin, josta pääsemme taas alkutilanteeseen jossa paremmat topparit osaisivat klaarata näitä tilanteita…

Kaiken kaikkiaan Ruotsin paketti on siis puolustussuuntaan kuin dominopeli. Yksi asia kaatuu, sitä lähdetään paikkaamaan jolloin syntyy seuraava aukko. Ja sama toistuu muutaman kerran, ja lopulta vastustajalle jää vain oikeiden valintojen tekeminen, pasianssin läpipelaaminen. Kuten kävi karsinnoissa Hollanti-vierasottelussa (4-1).

Taktiset asiat ja yksittäisten pelaajien puutteet ovat kuitenkin tämän vuosikerran ongelmia. Isossa kuvassa ruotsalaisen jalkapallon tunkkainen yleiskuva on avautumassa, ja vaihtumassa Erik Hamrenin positiivisuuteen. Se, onko hamrenilaisuus sinikeltaisille menestyksen kannalta parempi tapa kuin lagerbäcklaisuus on ainakin suomalaisen futisromantiikon kannalta täysin toissijainen asia. Ikkuna on nyt auki, raikasta ilmaa ja auringonsäteitä virtaa sisään kansankotiin. Hyvästi Patrick Andersson, tervetuloa takaisin Gre-No-Li.

Toivomme sinulle onnea ja vähintään yhtä pitkää valtakautta kuin Lagerbäckillä, Erik Hamren!

isomestari@punteracademy.com

Väärää lääkettä

Asiantuntijat ovat sitä mieltä että Roy Hodgson oli oikea valinta Englannin maajoukkueen päävalmentajaksi. Puolan ja Ukrainan EM-kisojen osalta näin ei kuitenkaan ole.

Roy Hodgsonin valinnalle on olemassa järkevät perustelut. Varsinkin pitkällä tähtäimellä. Kansainvälisesti kokenut englantilaisvalmentaja, joka on saanut varsinkin suhteessa heikohkolla materiaalilla operoivista joukkueista kaiken mahdollisen irti. Tällä tavalla ajateltuna Englannin jalkapalloliitto on osoittanut jopa poikkeuksellisesta suoraselkäisyyttä ja realistisuuteen perustuvaa kansalaisrohkeutta.

On vain kaksi ongelmaa.

Ensimmäiseksi Englannissa ei ole olemassa jalkapallomaajoukkueen valmentamisen osalta käsitettä “pitkä tähtäin”. On vain nyt. Edellisen 45-minuuttisen esitys, edellinen tulos. Ja siltä kannalta Hodgsonin nimitys on katastrofi.

Suomessa ei voida ottaa kantaa “Hodariin” ottamatta kantaa miehen aikakauteen Huuhkajien perätuhdolla. Kaikki Suomen vaiheita seuranneet muistavat valmistautumisen ensimmäisiin karsintoihin pelonsekaisena aikana. Heikkoja tuloksia, aneemisia esityksiä. Kenraalissa vastaanpanematon tappio Pohjois-Irlannille. Samanlaista alkujähmeyttä on ollut aistittavissa Hodgsonin muissakin pesteissä. Kesken kauden puikkoihin tuleminen on aina tietysti eri asia, sillä managerin vaihtumisella on oma vaikutuksensa pelaajistoon.

Hodgson tarvitsee siis aikaa. Ja sitä on äärimmäisen vähän. Valioliiga loppui tätä kirjoitettaessa muutama päivä sitten, ja kisoihin on reilu kolme viikkoa aikaa. Kolme viikkoa. 21 päivää ja pari hassua treenipeliä.

Roy Hodgsonin toinen ongelma henkilöityy hänen “vastaehdokkaaseensa”, Harry Redknappiin. Redknapp oli median, ja sisäpiiritietojen mukaan myös pelaajien suosikki uudeksi päävalmentajaksi.

Redknapp on kiistatta melkoisen käyttökelvoton kortti kansainvälisellä tasolla. Hänen menestyksensä Tottenhamissa on perustunut hyvän ilmapiirin luomiseen ja ylläpitämiseen eli niin sanottuun myötätuulivalmentamiseen, sekä poikkeuksellisen älykkäisiin (Rafael van der Vaart, Luka Modric) tai lahjakkaisiin (mm. Gareth Bale) yksilöihin. Varsinkin Modricin ja van der Vaartin merkitys Tottenhamin pelin rytmityksessä erottaa joukkueen perus-Valioliigajengistä. (Saman teki Yohann Cabaye ja Cheik Tiote tällä kaudella Newcastlessa).

Näiden lisäksi Redknapp on näkökulmasta riippuen joko hyvä tai pelkästään aktiivinen toimija siirtomarkkinoilla.

Englannin maajoukkue olisi kuitenkin tarvinnut nyt Redknappin kaltaisen jätkäporukan johtajan. Tunnelman vapauttajan, niin pelillisesti kuin kentän ulkopuolellakin. Fabio Capellon nipotus niin pelitavallisista asioista kuin englantilaisesti juhlintakulttuurista aiheuttaa brittipelaajille edelleenkin kylmiä väreitä.

“‘Arryn” alkulento Spursissa perustui juuri tähän. Juande Ramos oli ollut vaatimassa terveempiä elämäntapoja ja pikkutarkkoja pelitaktisia asioita. In comes ‘Arry ja elämä hymyilee taas Pohjois-Lontoossa. Leikkisästi sanottiin, että Redknapp tuli Spursin harjoituskeskukseen ja löi ruokailemassa olevien pelaajien pöytiin Ramosin kieltämät ketsuppipullot ja totesi että ottakaa pojat siitä.

Englannin pelaajille lupailtiin ketsuppipulloa nytkin. He odottivat Redknappin rempseää johtamistapaa, hyvää ilmapiiriä ja vanhaa kunnon “get it wide and in the mixer”-pelitapaa.

Pukukopin ovesta astelikin sisään Hodgson. Kuivakka 64-vuotias herrasmies. Hodgsonin harjoituksissa käydään tunnetusti läpi shapea, shapea ja shapea. Eli siis joukkueen muotoa. Puolustettaessa, hyökättäessä, sivurajaheitoissa, maalipotkuissa, ruokajonoissa, hotellin aulassa. Hodgsonille shape on kaikki kaikessa.

Tässä vaiheessa pöytään on lyötävä raju fakta: Englannin kokeneet pelaajat voivat halutessaan syödä Hodgsonin elävältä. Ja kun sanon kokeneet pelaajat, tarkoitan John Terrya ja Frank Lampardia. Etunenässä. Redknapp on Lampardin setä, ja Lampard tukikin julkisesti ‘Arrya uudeksi päävalmentajaksi. Terry taas on tunnettu hämmentäjä ja kusipää, joka ei pelkää käyttää valtaansa mikäli uuden päävalmentajan naama ja tarinat eivät miellytä. Myös Steven Gerrardin välit uuteen Kolmen Leijonan pomoon ovat kyseenalaiset miesten yhteisen Liverpool-ajan jälkeen.

Jos Hodgson pystyisi ja uskaltaisi, kannattaisi hänen jättää ainakin Lampard ja Terry joukkueen ulkopuolelle. Englannissa ei vaan taida olla mahdollista. Muutenkin Hodarin tulisi valita tasan sellainen miehistö, joka on vastaanottavainen ja pystyy sitoutumaan siihen pelitapaan jonka Hodgson kehittää.

FA:n olisi pitänyt palkata EM-kisojen ajaksi pätkävalmentajaksi Harry Redknapp. Redknappin tuoma “hyvä meininki” olisi kantanut alkulohkosta jatkoon. Siinä ei olisi myöskään menetetty mitään. Nyt jalkapalloliitto uhrasi parhaan kandidaattinsa susien suuhun, vailla aikaa tai mahdollisuuksia peluuttaa EM-kisoissa oman näköistä joukkuetta.

Jos optimaalisella pelitavalla ja parhaalla kansainvälisellä kokemuksella varustettu englantilainen valmentaja urhataan paineessa surkeasti menneiden EM-kisojen jälkeen julkisella alttarilla, kenet Englanti sitten kaivaa päävalmentajaksi?

isomestari@punteracademy.com

La Furia Roja? Espanjalaisen maajoukkuejalkapallon lyhyt historia

Hallitseva Euroopan Mestari ja tämän vuoden kisojen suurin suosikki Espanja tunnetaan  lempinimellä La Furia Roja, joka suoraan suomeksi käännettynä tarkoittaa “raivokkaita punaisia”. Kieliopillisesti oikein olisi myös käännös “vihaiset punaiset”. Adjektiivit “viha” ja “raivo” yhdistettynä Espanjan nyky- ja lähihistorian jalkapalloon herättävät lähinnä hymähtelyä. Ellei sitten kysytä vastustajan toppareilta jotka katsovat kuinka punaiset vyöryvät raivokkaasti kohti taas kerran, vaikka vasta viisi sekuntia sitten pallo toimitettiin puolustuslinjasta oman keskikenttäpelaajan jalkaan. Mutta rehellisesti, kuinka monelle tulee Andres Iniestasta tai David Silvasta mieleen viha tai raivo? Sitä ei lasketa jos sattuu vaikka vihaamaan ensin mainittua filmaamisen takia.

Vuoden 2008 EM-kisoihin, tai oikeastaan Etelä-Afrikan MM-kisoihin asti Espanjan maajoukkue oli yksi historiallisesti suurimmista alisuorittajista. Jalkapallomaana se on (seurajoukkue)kulttuurisesti ollut valtava, löytyyhän esimerkiksi 1900-luvun paras jalkapalloseura, Real Madrid, Espanjan ytimestä. Silti ennen vuoden 2010 MM-kisoja joukkueen paras saavutus maajoukkueiden suurimmalla estradilla oli neljäs sija vuodelta 1950.

EM-kultaa joukkue oli voittanut vuonna 1964, saavutus jota erittäin tyypilliseen espanjalaiseen tapaan ei arvioida kovin korkealle koska mestarijoukkue ei ollut erityisen loistelias eikä pelannut kovin hyvää jalkapalloa. Espanja lähti pitkään jokaisiin kisoihin mustana hevosena, ainoastaan pettyäkseen joko itseensä tai turnauksen tuomarityöskentelyyn, ja lähteäkseen joka tapauksessa kotimatkalle ennen kuin arvometaleista pelataan. Espanjassa tunnetuin näistä epäonnistumisista on vuoden 1982 kotikisojen el gran fracaso, The Great Failure. Isäntamaa jäi huikeista odotuksista huolimatta alkulohkoon yhdessä Englannin kanssa.

Espanjan ja Englannin kohtalot muistuttavat muutenkin toisiaan, sillä erotuksella että toisen tarinassa tuntuu olevan onnellinen loppu. Espanja vietti maana jalkapallonuoruutensa eristyksissä omalla niemimaallaan, ilman ulkopuolisia vaikutuksia joista oppia. Oikeastaan vasta Francon ajan päätyttyä maa avautui uusille vaikutteille, vaikka olihan 1900-luvun puolivälin jälkeen ollut jo esimerkiksi muuan Alfredo di Stefano.

Kuten olemme tässäkin blogissa oppineet, eristyneisyys ei ole jalkapallon kehityksen kannalta hyvä asia. Ei Espanjalle omassa niemennokassaan, eikä lädeille saarellaan. Molemmilla on myös oma turnauksensa, jossa menestys koitui pitkällä tähtäimellä haitaksi kun maat ajattelivat olevansa jalkapallon kehityksen aallonharjalla. Espanjalla tuo turnaus oli ensimmäinen kansainvälinen kilpailu johon se osallistui, vuoden 1920 Olympialaiset. Englannille kävi vastaavat tutusti vuonna 1966 kun se voitti kotikisoissaan maailmanmestaruudeen. Jos leikillään lasketaan tämä koko syyksi menestymättömyyteen, voidaan laskea että Espanjalla kesti 90 vuotta toipua omasta menestyksestään ja voittaa uudestaan vuonna 2010. Tasaisen tappavan vauhdin taulukon mukaan Englanti voittaa MM-kisat seuraavan kerran 90 vuotta vuoden 1966 jälkeen. 2050-lukua odotellessa.

Myös lempinimen raivo-osuus juontaa juurensa 1900-luvun alkupuoliskolle. 1920 Olympialaisissa Espanja kohtasi Ruotsin ottelussa jossa syntyi pitkään elänyt journalistinen käsite La Furia Espanola eli espanjalainen raivo. Ottelu päättyi Espanjan 2-1 – voittoon.

Taiston päättyessä kentällä oli enää kahdeksan espanjalaista ja seitsemän ruotsalaista. Loput pelaajat oli joko viety läheiseen sairaalaan tai olivat kentän laidalla pelikyvyttöminä. Espanjalaisten aikalaisraporttien mukaan ruotsalaiset aloittivat väkivaltaisen pelin siirryttyään 1-0 -johtoon, mutta kentällä pelin päättyessä olevien pelaajien lukumäärästä voi päätellä etteivät espanjalaiset jääneet ainakaan skandinaaveja huonommiksi.

Seuraavassa ottelussa Espanja jatkoi osittain samalla linjalla, sen kaikkien aikojen maalivahdin Zamoran (jonka nimeen on nykyäänkin nimetty La Ligan parhaalle maalivahdille annettava pysti) johdolla. Zamora päätti pudottaa ensimmäisellä jaksolla italialaishyökkääjän terävällä oikealla koukulla, ja määrättiin poistumaan kentältä.

Tästä huolimatta raivo ei tunnu sopivan ainakaan allekirjoittaneen käsitykseen espanjalaisesta kansanluonteesta, härkätaistelusta ja -juoksusta ja muista vastaavista kansanhuveista huolimatta. Vastaus löytyy Pohjois-Espanjassa sijaitsevasta autonomisesta ja separatistisesta alueesta, jonka kansanluonnetta tai ainakin jalkapallokulttuuria peilasimme ennen kauden alkua: http://www.punteracademy.com/index.php/blogi/5-blogi-kaksi .

Ruotsalaisia ruhjonneista punapaidoista yhdeksän oli nimittäin baskeja. Baskijoukkueet ja -pelaajat olivat 1900-luvun alussa suuressa roolissa espanjalaisessa jalkapallossa, ja niin myös maajoukkue-edustuksissa. Itse asiassa esimerkiksi 1920 kisoissa “espanjalaiset” olivat vähemmistö, sillä baskien lisäksi joukkueen rungon muodostivat katalaanit. Lempinimi La Furia Roja ei siis ole ainoastaan lähes sata vuotta vanha, vaan myös harhaanjohtava.

Yhdeksi syyksi Espanjan maajoukkueen heikkoon menestykseen onkin epäilty, esimerkiksi Phil Ballin ansiokkaassa Morbo-kirjassa, maan runsaiden itsehallintoalueiden ja niiden välisten skismojen aiheuttamia hankaluuksia mm. joukkueen kokoamisessa. Espanjan maajoukkueella ei esimerkiksi ole kotistadionia. Se ei voi pelata Madridin Santiago Bernabeulla, sillä se katsottaisiin jälleen yhdeksi Madridin suosimiseksi, ja epäilemättä linkitettäisiin jotenkin Francoon. Se ei voi pelata baskimaassa tai Camp Noulla, sillä noissa paikoissa itsenäisyysaate on niin vahva, että poliittisten syiden takia joukkue pelaisi todennäköisesti kuin vieraissa.

Se ei voi myöskään pelata Valencian Mestalla:lla, sillä siellä se pelasi kotikisojen -82 viimeisen ottelunsa jonka tulos johti alkulohkosta putoamiseen. Konflikteja on riittänyt muutenkin. On vaadittu pelaajistossa kokonaan baskeista koostuvan avauskokoonpanon muodostamista. On hävitty, koska baski-maalivahti osoitti epäisänmaallisuutta pitämällä valkoisia sukkia normaalien punaisten sijaan. On rakennettu joukkueita liikaa Real Madridin tai Real Sociedadin pelaajien varaan. Kun baskipelaajien määrä vähentyi, jäljelle jääneet valittivat etteivät muut ota joukkoonsa. Viime aikoina maajoukkueen pelaajat ovat kuitenkin kieltäneet kuin yhdestä suusta minkäänlaisten konfliktien olemassaolon. Faktaa on kuitenkin se, ettei La Rojalla ole koskaan koko maan tukea takanaan. Vuonna 2002 Etelä-Korean pudottaessa Espanjan skandaalinkäryisessä puolivälierässä, Sociedadissa eräs baari järjesti tämän kunniaksi ilotulituksen muun maan keskittyessä keksimään uusia herjaussanoja ottelun erotuomaria kohtaan.

Mitä tulee 2012-kisojen alkulohkovastustajiin, sieltä löytyy eräs Espanjan möröistä. Samaan lohkoon arvottu Italia on piinannut vuosien saatossa jo muutenkin piinattua jalkapallomaata oikein urakalla. Saapasmaan Azzurri on pudottanut Espanjan jatkosta mm. 1920, -24 ja -28 Olympialaisissa, sekä vuosien 1934 ja -94 MM-kisoissa.

Kaikkiin näihin otteluihin liittyy espanjalaisten mielestä jotakin outoa ja epärehellistä, esimerkiksi vuonna -28 italialaisilla oli Olympialaisissa ammattilaisjoukkue, vaikka ammattilaispelaajat olivat periaatteessa kiellettyjä ja Espanja oli rehellisenä maana ottanut mukaan vain kymmenkunta ammattilaispelaajaa.

Vuosien -34 ja -94 tappiot taas tulivat röyhkeällä tuomaripelillä. Joka tapauksessa espanjassa käytetään italialaisista sanaa perros, eli koirat.

Eikä ihme että vihasuhde syntyi, sillä Italia on tuntunut historiallisesti tarkoittavan espanjalaisille pelkkää pahaa. Karsinnoissa vuoden 1954-kisoihin Espanja kohtasi Turkin. Ensimmäinen ottelu kotikentällä päättyi 4-1 -voittoon, mutta Istanbulissa Turkki oli parempi lukemin 1-0. Yhteistulosta ei tuolloin tunnettu, joten joukkueiden oli pelattava ratkaiseva kolmas ottelu neutraalilla kentällä. Valinta osui Roomaan, ja ottelu päättyi 2-2. Myöskään rangaistuspotkukisaa ei tuolloin tunnettu, joten kisoihin menijä arvottiin laittamalla molempien maiden nimet sombreroon, josta 14-vuotias italialaispoika Franco Gemma nosti Turkin lapun.

Espanjan onni ja menestys on tunnetusti kääntynyt viime vuosina. Mielestäni on kiehtovaa pohtia syitä tähän. Ilman muuta ulkomaalaisvaikutteiden saaminen maahan sysäsi kehityksen liikkeelle, sillä Espanjan nykyinen tiqui taca sai alkusysäyksensä herroilta nimeltä Freddie Pentland ja Johan Cruyff.

Mutta mitä olisi tapahtunut jos erotuomari olisi vuoden 2002 puolivälierässä hyväksynyt jomman kumman Espanjan täysin sääntöjenmukaisista maaleista? Brasilia ja Saksa eivät olleet tuona vuonna mitään voittamattomia nippuja. Jos Espanja olisi mennyt voittamaan maailmanmestaruuden, olisiko se koskaan ottanut käyttöön katalonialaisten kehittämää pelitapaa, kun omilla (lue: madridilaisilla) eväillä menee ihan hyvin? Pitääkö espanjalaisen jalkapallon viime vuosien voittokulun arkkitehtien joukkoon nostaa Xavin, Iker Casillasin, David Villan, Luis Aragonesin, Vicente Del Bosquen, Fran Rijkaardin, Pep Guardiolan, Pentlandin ja Cruyffin seuraksi egyptiläinen erotuomari Gamal Ghandour?

El Grande Campione

Lähteet: Phil Ball – Morbo, s. 207-232.